alkurajahdys

Teksti: Nora Rinne

Nykyisessä taidepuheessa teoksen määrittyminen ajankohtaiseksi nähdään lähtökohtaisesti positiivisena. Esittävissä taiteissa ajankohtaisuuden voi ajatella olevan vielä tärkeämpää kuin konkreettisten taideartefaktien tai tallenteina leviävien teosten kohdalla, koska epäajankohtaisen esityksen kanssa on hankalaa jäädä odottelemaan sen mahdollista muuttumista ajankohtaiseksi ja akuutiksi jossain toisessa paikassa toisena aikana. Ajankohtaisuudella tarkoitetaan esitystaiteesta ja erityisesti teatterista puhuttaessa hyvin usein esityksen teemojen ja aiheen yhteiskunnallista ajankohtaisuutta tai esityksen saamaa tavallista laajempaa mediahuomiota – harvoin sillä viitataan esityksen taidelajia uudistavaan muotoon tai sen käyttämien esityksellisten välineiden ja keinojen ajankohtaisuuteen, vaikka joskus toki niinkin.

Jos ajankohtaisuus on hyvä asia, miten siihen sitten pääsee kiinni? Kuinka olla ajankohtainen taiteilija ja tehdä ajankohtaisia teoksia?

Itseään voi pitää erehtymättömänä ajankohtaisuuden mittarina: elän tässä paikassa juuri nyt ja se mikä minua kiinnostaa on siis väistämättä jollain tavoin ajankohtaista. Mistä tahansa teenkin taidetta se olisi sitten ajankohtaista, koska se kiinnostaa minua ja teen siitä taidetta. Ongelmana on tietysti se ettei mitään rajausta synny. Toinen vaara on ajattelun laiskuus ja itsetyytyväisyys: Jos liiaksi hellii ajatusta omasta ajankohtaisuudestaan, saattaa unohtaa, että moni päiväni täyttävistä arjen toimista ja kysymyksistä on triviaali, toisteinen, turhanpäiväinen ja jonninjoutava. Näihin toimii kuluvaa aikaa tulisi pyrkiä rajaamaan sen sijaan että etsisi reittiä niiden jakamiseen laajemmalle yleisölle  ellei tee esitystä nimenomaan triviaaliudesta ja turhanpäiväisyydestä. Olen esittänyt yleisölle videotaltiointina jokailtaiset hampaanpesuni, joten maasto ei ole minulle täysin tuntematon. Toinen muistettava asia on, että tekojeni dynamona vaikuttavat uteliaisuuden, elämän- ja tiedonhalun lisäksi mm. sellaiset voimat kuin turvallisuudenkaipuu, mukavuudenhalu, miellyttämisenhalu ja halu sopeutua ja säilyttää.

Taiteen ammattikentällä vaikuttavat julkiset äänet, kuten taidelehdet tai apurahatahot, ovat hieman itseä laajempi ajankohtaisuusseula. Jos minua kiinnostava tekotapa, aihe ja esityshanke istahtaa esimerkiksi jonkin apurahanmyöntäjätahon senvuotiseen profiiliin ja saa myötämielisen vastaanoton, eli apurahaa, olen ajassa kiinni. En huruile täysin yksin omine esitysideoineni. Soolotaiteilijana, kun teen esitystä yksin ainoana vastaavana taiteilijana, myönteinen apurahapäätös on myös sosiaalisesti ja yhteisöllisesti palkitseva hetki juuri siitä syystä, että koen esitysideani aukeavan myös jollekin toiselle kiinnostavana. Apurahatahoilla on kuitenkin jo joka tapauksessa niin paljon valtaa siinä millaista taidetta tähän maahan syntyy, että taistelisin mieluummin myötäilyn ja trendien haistelun houkutusta vastaan. Ja kun uskoo löytäneensä pätevän vastauksen kysymykseen ”minkä tyyppiset jutut just nyt saa apurahaa?” on jo luultavasti myöhässä – ja tunnetusti pahin mahdollinen tapa olla epäajankohtainen on olla vähän myöhässä.

Aiheiden ja teemojen ajankohtaisuuteen kätevä väylä on tietenkin journalismin ja joukkoviestimien seuraaminen. Uutisten on oltava ajankohtaisia, muutenhan ne eivät ole (enää) uutisia. Uutinen on uusi. Uutislähetystä on määritelty yksinkertaiseksi ja mahdollisimman nopeasti julkituoduksi esitykseksi asioista hyvin vähäisellä analyysillä. Uutisia voidaan sitten kommentoida hieman analyyttisemmillä teksteillä. Mutta jos taiteilija antaa mediahuomion määrittää ajankohtaisuutta, eli etsii esimerkiksi taiteen ajankohtaisuutta kiinnittämällä sen aiheet tiedotusvälineiden esiin nostamiin aiheisiin, antaa aika suuren vallan journalismille. Taiteesta tulee journalismin osa, jonkinlainen uutisten ja otsikoiden kuvituskone tai tapahtumanurkka. Hienojen teosten syntyä tämä ei estä, muttei kyllä varmistakaan.

Perinteinen keino olla ajan hermolla on ollut käväistä Suomen rajojen ulkopuolella (esimerkiksi Berliiniin saa edullisia lentoja näin sesongin ulkopuolella), katsoa mitä siellä tehdään ja niin sanotusti inspiroitua siitä. Verrattuna uutisten seuraamiseen tässä on se hyvä puoli, että napattua voi saada aiheen lisäksi ajankohtaisen estetiikan. Globaalissa maailmassa samalla tavalla ajankohtaisia saattaa sitten vaan olla niin paljon, että napatut ideat vanhenevat nopeasti, ja pahimmassa tapauksessa se berliiniläinen esitystaideryhmä ehtii vierailla Kiasma-teatterissa ennen sinua.

Nopeus voikin olla valttia, jos mielii ajankohtaiseksi. Nappaa kiinni ja syötä eteenpäin nopeasti. Suolla teosta, taidetekoa ja tapahtumaa. Älä haudo ja downshiftaa, vaan tee ja toteuta, julkaise puolivalmista, keskeneräistä, demoa ja luonnosta. Kun muut vielä taivastelevat uutista, on sinulla siitä jo esitys gallerian nurkassa, video vimeossa ja päivitys kotisivuilla. Jos oikein mitään ei syntynyt niin ei se haittaa, se olikin vain yksi välivaihe, yksi hetki ja teko, ja olet jo siirtynyt seuraavaan.

Tehdessäni näyttelijänä viihdettä asetun palvelemaan jotakin valmista tarvetta, täyttämään valmista paikkaa. Tuon sinne hyvässä tapauksessa jotain sellaistakin, mitä ei ole osattu tilata tai odottaa, mutta teen sen valmiin kehyksen ehdoilla, sitä palvellen. Tehdessäni taidetta pyrin taas valtaamaan tilaa ja aikaa jollekin, esittämään mahdollisena, että tällekin voisi olla tarve tai tämänkin ympärille, tähän, voisi syntyä hetkeksi paikka. Rajanveto viihteen ja taiteen välillä ei tietenkään ole läpäisemätön, mutta omassa tekemisessäni näen tässä keskeisen eron. Ja tästä näkökulmasta taiteilijan suoranaiseksi velvollisuudeksi nousee muiden asettamien ajankohtaisuuden vaatimusten jättäminen vähälle huomiolle. Tullessaan täydesti vastaanotetuksi taideteos on siinä hetkessä akuutisti ajankohtainen, vaikka se pyrkisi eroon kaikesta päivänpolttavuudesta. Jotakin tapahtuu, jokin liikahtaa.

Ajankohtaisuuden metsästyksessä voi kadota historian taju ja sitä kautta itseymmärrys. Mutta jos ei pyri taistelemaan paikastaan auringossa eikä käy niin sanotusti kuumana ja päivänpolttavana, mikä sitten estää taiteilijaa vaipumasta nostalgiaan, tyytymään hyssyttelyyn ja hissutteluun, rakentamaan kirkasotsaisten suojaisaa sopukkaa turvallisesti unohdettuun marginaaliin? On oltava kiinnostunut siitä liikkeestä, jonka pyrkii aikaansaamaan: mitä historiaa se jatkaa, mitä ääniä se vahvistaa, ketä se puhuttelee ja kuka siinä puhuu, mihin se vie. Itsetyytyväisyyden vaara on olemassa, mutta ehkäpä se on se riski, joka on otettava kun ikuisuus tai jumala ei vastaa huutoon ja vastuu jää huutelijalle.

Kirjallisuutta:

Berlin, Isaiah: Vapaus, ihmisyys ja historia. Gaudeamus, Helsinki 2001.
Hart-Davis, Adam: Aika. Suuren mysteerin jäljillä. Gummerus, Helsinki 2012.
Pihlström, Siitonen, Vilkko (toim.): Aika. Gaudeamus, Helsinki 2000.