essee_event_kansi

teksti: Laura Lehtinen, tanssin maisteriopiskelija Teatterikorkeakoulussa

* * *

Pienen esseen kokoinen yritys hahmottaa omien kirjoitusprosessieni ja esityksen tekemisprosessieni piirteitä. Mitä tapahtuu, kun työstän esseetä, asenteella?

Kun teen tanssiteosta, aloittamis- ja ideoimisvaihe on kuherruskuukautta. Minulla on aihe, jota pohdin, jonka ympärille ja ympäriltä kerään referenssimateriaalia, jota muhittelen, josta kirjoitan ja pohdin lisää. Olen tohkeissani uudesta tuttavuudestani. Saattaapa aiheesta kehollisiin harjoitteisiin siirtyminenkin luonnistua vielä ongelmitta. Juttu luistaa. Vaan sitten, kun aiheesta pitäisi päästä esityksen tekoon – alkaa tehdä valintoja siitä, mitä laitan näkyville, mitä jätän esille ja mitä pyyhin pois – lukkiudun. Siihen loppuu vapaa luonnostelu, vaiheilu, muistiinpanojen tekeminen, ilottelu, nauttiminen ja roiskiminen. Jokin pelottaa. Olen esityksen alla tai sen sisällä kuin muserrettuna.

Mikä ihme erottaa esityksentekoprosessin ja kirjoitusprosessin? Miksi teksti syntyy vaivatta ja esitys vain vaivoin, raskauden ja ahdistuksen kautta? Koetan tässä kirjoittaen hahmottaa, mikä asenteessani muuttuu, kun siirryn kirjoittamisesta esityksen tekemiseen. Havainnoin, mitä tässä tapahtuu ja miksi näin ei tapahdu tanssisalissa. Muistelen esimerkiksi prosessia, joka johti Hengenvaara – not for climbing -teoksen syntyyn vuonna 2011. Siitä on tarpeeksi aikaa, jotta voin nähdä sen piirteitä jokseenkin tarkasti. Tein esitystä yhteistyössä kuuden muun taiteilijan kanssa, mutta puhun tässä vain omasta ajattelustani teoksen parissa. Toiset tekijät ovat saattaneet kokea aivan toisin.

Alussa meillä oli aihe, turvallisuusmääräysten järjettömyys täällä länsimaisissa turvahysteriayhteisöissä, sekä valmis väite siitä. Halusimme puhua siitä, miten käsittämätöntä ja naurettavaa on laittaa lapselle konttauskypärä ja kieltää häneltä puissa kiipeily, aidoilla tasapainottelu ja kaikenlainen motorista älyä ja taitoa kehittävä ympäristön kehollinen tutkiminen. Minulla oli paljon sanottavaa väitteeni ympäriltä ja moni uutinen, blogikirjoitus ja kuulemani tarina löi lisää vettä myllyyn: eikö kukaan muu ymmärrä tätä kieltojen ja määräysten passivoivaa ja turvattomuutta lisäävää vaikutusta? Tästä täytyy puhua. Tehdään siitä tanssiteos. ”Ei saa peittää. Må icke övertäckas”, kirjoitin muistikirjaani.

Esseestä asenteena

Tämän esseen sysäsi alkuun tehtävä Essee esityksen muotona / asenteena -kurssilla Teatterikorkeakoululla. Kurssilla kävimme läpi esseistejä Michel de Montaignesta Timo Hännikäiseen ja pohdimme, mikä essee itse asiassa on sekä sitä, mitä essee voisi olla asenteena. Kaikkein vahvimmin ajatteluuni on jäänyt vaikuttamaan Antti Nylénin ajatus, jonka hän esittää Vihan ja katkeruuden esseet -kokoelmassa. Nylén kirjoittaa, että essee on ennen kaikkea kompositio, ajatussommitelma. Kysymys on (vain) valitsemisesta ja yhdistelemisestä.

Millaisen asenteen esseen määritelmistä voi rakentaa, mihin se kiteytyy? Johanna Venhon toimittaman kirjasen Mitä essee tarkoittaa? monesta kirjoituksesta nousee esiin esseistin jonkinlainen röyhkeys. Essee on rohkea, vapaa, se astuu esiin. Se puhuu kuuluvalla äänellä, seisoo pystyssä, katsoo silmiin ja sanoo asiansa, vaikka se jotakuta ehkä loukkaisikin. Se osoittaa sormella vääryyttä, vaatii oikeutta, näyttää tissit, kouhaisee munista, riemuitsee mahdollisuuksista ja syö pullaa, jos mieli tekee. Essee kurkkii ovien taakse ja ikkunoista sisään, kiepsahtaa toisinpäin ja puhuu lisää.

Essee asenteena ei ole ainakaan alentumista tai nöyristelyä, vaikkakin se on joskus oman tietämättömyytensä tunnustamista. Vaikka esseisti ei ole kaiken asiantuntija, hän ei pelkää puhua asioista. Essee on rohkeutta sanoa ääneen, laittaa ajatteluaan esille vaikka epävalmiinakin. Kykyä ja valmiutta ajatella myös toisin. Kirjoitan nämä selviöt esiin muistutukseksi itselleni.

Hengenvaara-teosprosessia ohjasivat nimenomaan väite ja valmis ajatus. Materiaalia löytyi ja ideoita pulppusi. Väitteeseen kuuluivat varoitusvärit keltainen ja musta, kenties hälytysäänet, kypärät ja toppaukset, kiipeilyä ja loikkimista vaikkapa huonekalujen päällä. Kieltoja ja määräyksiä löytyi kaikkialta. ”Valmistaja ei vastaa väärinkäytöksistä johtuvista vaurioista”, hykertelimme työskentelyn lomassa. Äänemme oli selkeä ja pyrkimyksemme vakaa, loimme vahvoja kuvia ja humoristisia tilanteita. Olimme rohkeita muttemme näkemykseni mukaan kuitenkaan esseistisiä. Asenne oli toinen: meiltä puuttui kysymys, epäily ja itsemme kanssa eri mieltä oleminen, toisin näkeminen.

Teksti ystävänä, esitys avohaavana?

Meillä, minulla ja tekstillä menee usein aika kivasti. Teksti on minulle ystävä. Tekstin kanssa on mukava leikkiä. Sitä voi kiusoitella ja sillä pelehtiä. Ei se mene rikki. Teksti on jotakin, joka syntyy edessäni, minun tuotoksenani, samaan tapaan kuin pikkutyttönä luodessani mielikuvitusystävääni Taikuri-Maxia. Minä työskentelen, teksti rakentuu, sen kanssa menen syvemmälle, ajattelen ja opin. Toki joudun laittamaan itseni likoon. Toki joudun itse jollain tapaa esille, kun laitan tekstini esille. Minustahan tämä teksti on peräisin ja minä olen sen tekijä. Teksti on kuitenkin minusta itsestäni erillinen olio, jonka otan kainalooni. Jos se tekee typeryyksiä (kuten Taikuri-Max joskus), voin äkkiä virittää sille toisenlaisia ominaisuuksia ja piirteitä, jotta se toimisi fiksummin. Joskus teksti yllättää minut. Yllätän itseni sen parissa: Tällainenko syntyi tässä hetkessä? Tältäkö ajatteluni näyttää? Tekstin kanssa tulee silti ihan hyvin toimeen. On ehkä vaikeita hetkiä, kummallakaan ei ole toiselle mitään puhuttavaa, molempia väsyttää, mutta lopulta tekstin kanssa on useimmiten hyvä olla, sillä suhteemme on salliva.

Tekstin, vaikkapa esseen, kanssa ymmärrän, ettei sen tarvitse ole absoluuttinen totuus, ei minusta, ei kokemuksestani, ei maailmasta, ei ajattelustani. Ah, ihana Nylén. Sinä sen sanoit! Tämä essee – kuten ehkä mikä tahansa teksti – on vain sommitelma joistakin ajatuksistani, jotka olen valinnut tällä kertaa asetella esille. Essee ei ole kaikki. Koen omakseni myös Jukka Koskelaisen ajatuksen siitä, ettei kirjoittaja aina edes tiedä, mitä mieltä itse on asioista, ja siksi joutuu ottamaan käyttöön esseen puhujan, joka on paljon varmempi ja kärkkäämpi kuin kirjoittaja itse (Monta aavistusta kokonaisuudesta. Kertojasta ja esseen pakenevasta olemuksesta, kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa?, 2012). Tämän tajusin jollain tasolla jo lukioaikanani, jolloin minulla oli selkeä esseen kymppiresepti: kirjoita jotain henkilökohtaista, kirjoita se hieman dramaattisempaan sävyyn kuin miten sen todella ajattelet tai koet, näytä siitä myös toinen puoli, käytä herkkää, runollista ja älykästä kieltä, vetoa lukijan tunteisiin, ole olevinasi ihan auki. Tuolloin jouduin vaikeuksiin, sillä äitini ei tätä temppua ymmärtänyt, vaan luki viiltävistä teksteistäni aina merkkejä pieleen menneestä kasvatuksesta ja kurjista lapsuuskokemuksista. Lukijani ei osannut nähdä tekstiä minusta erillisenä, itsenäisenä oliona. Äiti, ei huolta, minä vain asettelin sanoja paperille, kirjoitin asiallista fiktiota, annoin esseeni puhua vahvalla äänellä isoja asioita, kylläkin minusta kummunneita.

Esitys puolestaan ei tunnu olevan minulle tekstin kaltainen ystävä, muttei kyllä vihollinenkaan. Se on jonkinlainen minän jatke tai minän osa. En ole osannut pitää sitä minusta irrallisena. Kuvittelen kai, että kun tekemäni esitys on näytillä, olen itse tunteineni ja ajatuksineni kaikkineni paljaana, auki ja arvioitavana. Tuntuu kuin esitys olisi avoin leikkaushaava, jonka kautta sisimpäni avautuu näkyville. Jos sitä tongitaan ja siihen käydään käsiksi, minusta paljastuu jotakin kiusallista. Kun teksti näyttäytyy minulle savimöykkynä, jota muovailen, vaivailen, työstän ja koristan, ja johon ehkä aina jäisi vielä vähän siloteltavaa mutta jonka jossain vaiheessa voi asettaa esille, jakaa muille; esitys näyttää olevan olio, joka imaisee minut sisäänsä tai rutistaa mykkyrälle. Ikään kuin minun täytyisi aistit ummessa ja teoksen paino päälläni sisältäpäin pystyä muotoilemaan ja arvioimaan, mitä teos vielä vaatii – minulta. Sen vaatimukset ovat aivan epärealistisia. Olen arvioitavana, haavoilla, auki ja silti suljettuna möykkynä. Haparoin, änkytän, kysyn, epäilen, horjun ja kaatuilen. En pysty katsomaan aikaansaannostani, sillä olen osa sitä tai se on osa minua, olemme joka tapauksessa yhtä. Minun täytyy sen rutistuksen alta huudella muille ja kysellä, millainen teoksestani on tullut, onko se riittävä, onko se hyvä. Olenko riittävä, hyvä? Ja minun on uskottava vain heitä, sillä minulta puuttuu palautejärjestelmä tekemiäni esityksiä varten. En saa esitystä irti itsestäni. Se pitää kiinni minusta ja minä siitä.

Essee runoiluna, riittävänä epävalmiina

Vaikka esseetä usein kutsutaan asiaproosaksi, haluan tässä yhteydessä, kun hahmottelen esseetä asenteena, ajatella sitä ensisijaisesti taiteena, asiallisena tai ei. Kirjoittaessani esseetä tai työstäessäni mitä tahansa taideteosta en saisi unohtaa runoilua, runoutta. Runoudeksi kutsun sitä, mitä ei ole selitetty puhki, järkeilty ja argumentoitu tai sitä, mikä avaa ajattelua moneen suuntaan, ei ole yksiselitteistä tai kuivaa. Runoudessa valittua materiaalia on käytetty runollisella tavalla, huokoisesti. Vaikka essee kyselee, kaivelee, katsoo monelta kannalta ja avaakin asioita, se ei saa olla kuolleeksi kaluttua, järkähtämättömäksi jäsennettyä ajattelua. Ehkä se onkin asialyriikkaa.

Hengenvaara – not for climbing oli poikkeuksellinen prosessi. En ajautunut teoksen sisään tai kokenut olevani sen äärellä haparoiva, horjuva, paljastettu. Kuitenkaan se ei näyttäydy minulle esseen kaltaisena huokoisena ja pohtivana ajatteluna. Esitystä tehdessämme minusta tuntui, että on tärkeää tehdä juuri se teos, jotta älyllinen väitteeni saisi muodon ja yleisön. Kaikki esityselementit – lavastus, valo, ääni, puvut, liike – oli valjastettu puheemme välineiksi eivätkä ne saaneet tilaa hengittää ja avata aiheemme ympäriltä mahdollisia muita näkökulmia tai kysymystä esimerkiksi siitä, miksi käsittelemämme ilmiö, turvahärvelit ja kieltomeri, on olemassa, mihin tarpeeseen se vastaa. Niillä ei ollut omaa eksistenssiä. Esitys oli liiankin irti minusta ja sinusta ja itsestään. Se oli kiiltävää pintaa, joka ei kiinnity mihinkään. ”Älä koske”, se sanoi. Teos sai kyllä yleisöltä kiitosta taitavuudesta ja näyttävyydestä, mutta kenelle se todella puhui? Minulle se ei avannut mitään, mitä en olisi jo ollut artikuloinut etukäteen. Se oli liian valmista jo alkaessaan.

Hengenvaara - not for climbing 2011 (kuva: Kaisa Karhu)

 

Tässä akateemisuuden ja asiallisuuden ilmastossa, jota olen haistellut nyt yli kymmenen vuotta, olen kirjoittanut paljon asiaa, raportteja, tiivistelmiä, analyyseja, asiallista asiaa. Olen hetkellisesti ollut kadottamassa jotain esseistisestä tai runollisesta kirjoittamisesta. Olin kadottaa rohkeuden kirjoittaa omaäänisesti, käyttää kieltä ja tekstejä ilottelevasti, ajatella villisti, isosti. Jotain samaa huomaan tapahtuneen minussa esitysten tekemisen suhteen. Koulutuksen myötä olen kummallisesti hetkeksi lamaantunut ja menettänyt rohkeuteni kokeilla ja räkäillä. Mitä enemmän olen kerännyt tietoa esitysten tekemisestä, sitä asiallisempia, älykkäämpiä ja valmiimpia teoksia minun pitäisi kyetä tekemään ja sitä vähempään lopulta pystyn. Mitään keskeneräistä, epävarmaa tai kysyvää ei saisi laittaa esille, niinkö? En enää uskalla heittäytyä työskentelyyn ja antaa valittujen materiaalien alkaa tuottaa teosta ja sisältöä. Ikään kuin minulla täytyisi olla valmis virke olemassa ennen kuin kirjoitan ensimmäistäkään sanaa. Mistä tulee tämä valmiuden pakko, joka on täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä itse haluan kokea esitysten katsojana? On nimittäin huikeaa olla sellaisen taideteoksen parissa, joka kysyy minulta, on moniulotteinen ja kurottelee kohti tietämätöntä pelkän asiain tolan toteamisen tai väittämisen sijaan. Joidenkin eksistentiaalifilosofisten näkemysten mukaan taidetta ovat vain sellaiset teokset, jotka avaavat esiin jotain uutta maailmastamme, olevasta. Niiden parissa ei tarvitse arvailla taiteilijan intentioita tai väitteitä, sillä niiden olemus itsessään kutsuu vastanottajaa havaitsemaan maailmaa toisin, asettumaan olevan äärelle.

Esseessä ajattelun ei tarvitse tulla valmiiksi. Essee on työskentelyä eikä työskentely lopu tai epäonnistu. Sitä voisi jatkaa ikuisesti, sillä aina löytyy vielä yksi näkökulma, vielä yksi vastaväite, vielä yksi kysymys. Jossain vaiheessa täytyy päättää, että sommitelma on riittävä, että on tullut sanottua jotain ja sitten jotain muutakin aiheestaan, oltua kyllin laaja ja kyllin tarkka, ehkä henkilökohtainenkin. Näin on hyvä. Essee on Jukka Koskelaisen mukaan ”yritys ottaa selvää asioista”. Eihän yritys voi mennä pieleen. Kun on yrittänyt parhaansa selvittääkseen jotain aiheestaan, on tehnyt tarpeeksi. Kuitenkaan päätöksentekoa ei pidä unohtaa, kun tehdään esseetä, joka on jonkinlainen jaettava tuotos. Täytyy tehdä valintaa siitä, mitä laittaa esille. Tanssiteos syntyy tanssien, vaiheillen, luonnostellen, työskennellen ja sitten sommitellen. Se saa riittää.

Jos tiedän, että konttauskypärä on naurettava ja kotien hälytysjärjestelmät vankiloita, mitä työstämistä siinä on? Onko siinä jotain, minkä parissa vaiheilla? ”Noudata pakkauksen turvallisuusohjeita.”

Hengenvaara - not for climbing 2011 (kuva: Kaisa Karhu)

 

Ruumis esseistinä

Tekstiä kirjoittaessani työstän sitä alusta alkaen heitellen kehiin sanoja, virkkeitä ja rakenteiden fragmentteja, ajatteluni kielellistettyjä osasia. Sitten muokkailen ja täydentelen niitä, yhdistelen ja kokoilen jonkinlaista kokonaisuutta. Näin syntyy tekstini. Tekstin materiaalina on verbaalinen kieleni.

Kun teen kehollisia esityksiä, sorrun usein toimimaan samoin kuin tekstin kanssa: Pyrin alkuun kielellistämään ajatteluani ja sitten taas ruumiillistamaan jo kertaalleen sanoitetun. Eikö tässä tunnu olevan turha kieppi tai ainakin väärä työskentelyjärjestys? Eiköhän ruumiillisen esseen olisi syytä syntyä ruumiissa, ruumiilla. Jospa viimein tajuaisin tietokoneen sijaan ottaa esille ruumiini ja tehdä ruumiillisia muistiinpanoja, pohdintoja, koetelmia. Entä jos koettaisin ruumiillani hahmotella erilaisia näkökulmia aiheeseeni? Jos essee on ajattelun esille asettamista, sen pitäisi esityksentekomenetelmänä olla hyvin salliva metodi. Jotain ajattelua on joka tapauksessa käynnissä. Minun täytyy vain valita ja asetella näkyville kehollista ajatteluani aiheeni ympäriltä ja tehdä niistä kiinnostava ja tarkoituksenmukainen sommitelma.

Ruumiini ajattelee tietysti toisenlaisella kielellä kuin millä kirjoitettu teksti toimii. Ehkä esityksentekoprosessia jumiuttaa, ahdistaa ja kireyttää toimimaton kaksikielisyys. Jos olen jo kirjoittaen tai puhuen pyörinyt jonkin aiheen ympärillä ja saanut jopa vastauksia tai joitain päätelmiä ja esittänyt vastakysymyksiä, en ehkä ruumiillisen teoksen tekoon ryhtyessäni osaa aloittaa prosessia alusta ja kysyä, mitä tämä tarkoittaa ruumiilleni. Ehkä yritän kääntää valmiita kielellisiä ajatuksia suoraan ruumiillisiksi, kuten Hengenvaaran kanssa näytämme toimineen. Tällaisessa prosessissa olen Google-kääntäjä, joka yrittää mekaanisesti antaa sanotulle uuden ilmaisumuodon eri kielellä tajuamatta kielen logiikkaa. Jokainen, joka on joskus kääntänyt mitään kieleltä toiselle, ymmärtää, etteivät kielet toimi täysin samojen periaatteiden mukaisesti. Uudelleenajattelu- ja adaptaatioprosessi on aina välttämätön. Kielillä on erilaisia rakenteita, erilaisia ilmaisutapoja, kielet ovat kulttuureissaan kiinni. Anyone who has ever turned any language to another, to understand that the language was completely identical principles. Is always necessary thinking and adaptation process. (Google-kääntäjä.)

Kehollisen esityksen on siis kaiketi synnyttävä ensisijaisesti keholla. Olen ollut kielessä kiinni, luottanut verbaalisen ylivaltaan ja yrittänyt löytää keinoja, joilla sanani ruumiillistuisivat sen sijaan, että olisin antanut upealle, viisaalle, vahvaääniselle ruumiilleni tilaa ajatella, näyttää ajatteluaan ja tuottaa yrityksiä hahmottaa maailmaa. Ruumis puhuu omaa puhettaan, juttelee muille, vieraillekin. Se puhuu toisten kanssa ja toisille. On asioita, jotka vain se tietää. Välillä se kuiskaa, joskus huutaa. Esitys ei voi syntyä ilman työskentelevää ruumista. Ruumiissa on uskomattoman paljon ajattelua, joka voi tulla esiin, jos sille antaa sijaa. Siihen kaikkeen ei pääse kiinni verbaalisen kautta.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ruumiillisista esityksistä voisi puhua tai kirjoittaa. Verbaalinen kieli on mahdollinen apuväline tai lisävaruste, jolla työskentelyprosessin aikana koettuja asioita voi koettaa kuvata toisille tai hahmottaa itselleen toisin. Tietysti myös esille asetetusta, valitusta, rajatusta esityskokonaisuudesta voi sanoa jotakin: Sitä voi luonnehtia, sen kysymät kysymykset voi yrittää sanallistaa tai prosessia kuvata sanoin. Tällöin ei ole kyse käännösprosessista, sillä esitystä ei kannata yrittää eikä edes voi kirjoittaa kokonaan auki. Tekstistä ei myöskään saa tulla auktoriteetti, joka määrää esityksen vastaanottamiskokemusta. Esitys säilyy edelleen ruumiiden ja muiden elementtiensä puheena, koettavana oliona.

Hengenvaarasta oli muun muassa käsiohjelmassa kirjoitettu näin: ”Sivuvaikutus-työryhmän yhteistaideteos kommentoi yhteiskunnan huippuunsa kohonnutta turvallisuusvarustelua, joka saa meidät usein unohtamaan oman harkintakykymme ja luottamaan siihen, että joku muu on vastuussa.” Kun vuosi ensi-illan jälkeen lämmitimme teosta seuraavaa esityssessiota varten, työryhmä halusi tehdä joka tapauksessa joitain muutoksia teokseen mm. muuttuneen esitystilan vuoksi. Yritimme alkuun kuitenkin täyttää kirjoituksen asettamaa raamia, jotta teoksesta sanottu pitäisi edelleen paikkansa. Eräissä kesäisissä harjoituksissa kuitenkin teimme sen päätöksen, että teos saa kulkea materiaaliensa syöttämään suuntaan, kehojemme sommittelemana, esitysteksteistä välittämättä. Sen jälkeen teos alkoi puhua.

Not for climbing 2012 (kuva: Vesa Purokuru)

 

Essee ja aina uusi aika

Kun kirjoitan, kun pääsen vauhtiin, intoudun enkä malta lopettaa. Ihastun omasta kyvykkyydestäni (kyllä, hävettää) ja edistyksestä, jonka näen koko ajan ropisevan näytön pinnalle sormieni naputuksen myötä. Kiihdyn, kirmaan, huvitun, uppoudun ja riemastun tekemästäni. En malta lopettaa. Välillä tietysti turhaudun, vihastun ja kömmähdän. Aika kuluu enkä saa aikaan tai saan aikaan liikaa, vaikka pitäisi jo tehdä jotain muuta. En oikein tule toimeen ajan kanssa. Kaikki riippuu sen liikkeistä eikä sitä saa kiinni. Ei kannata edes yrittää, sillä se meni jo, nytkin. Ja taaskin. Sitä vastaan on turha kamppailla. Voin vain koettaa pysyä ajan kanssa hyvissä väleissä.

Kirjoitan tässä ja nyt, ajattelullani, kielelläni, ruumiini kautta. Kuitenkin hetken päästä voin palata nyt kirjoittamaani ja lisätä senhetkiset ajatukset mukaan. Teksti syntyy verkostoksi. Voin palata tuottamaani, jatkaa lähes siitä, mihin jäin. Kirjoitus on järjestelmä, jolla osa ajattelustani tulee jokseenkin tarkoituksenmukaisesti dokumentoiduksi tässä. Näiden mustien merkkien kautta, näitä tulkitsemalla on mahdollista – joskus melko tarkastikin – saada kiinni äsken ajatellusta. Tietty ajatukseni kulkee, minä voin kulkea toisaalle ja jos huomenna kirjoitan, ajattelen tästäkin ehkä toisin. Sitten voin korjata ja parannella tätä ajatteluni ilmiasua, muovata vähän vielä, hullaantua uudestaan tai havaita typeryyteni. Kun päästän tekstin käsistäni julki, se on sitten siinä, sommitelmana ajattelustani joiltain hetkiltä, kenen tahansa vastaanotettavana, missä tulevassa ajassa tahansa.

Kehollisen ajatussommitelman kanssa on toisin. Voin kyllä samaan tapaan antautua tanssiin, antaa kehoni ajatella villisti hetkessä jonkin asian ympärillä, mutta kun minun pitäisi alkaa sommitella ajatuksia esitysesseeseen, törmään dokumentoinnin ongelmaan. Eletty kehollinen ajattelu on kadonnut ilmenemishetkensä jälkeen. Se on olemassa vain ohikiitävän tuokion. Siitä jää kehollisia muistiinpanoja mutta täysin samaan kokemukseen en enää koskaan pääse kiinni, eikä pääse kukaan muukaan. Se on elettävä aina uudestaan, joka hetki erilaisena, sillä ainakin aika on toinen, vaikka kaikki muu pysyisi samana. Kehollisesta ajattelusta, koetusta hetkestä ei jää mitään ajasta riippumatonta ilmiasua. Voin toki yrittää videoida liikettä, mutta välineen kautta saan toistettua vain muodon, en kokemusta.

Miten sitten voin tehdä minkäänlaista ruumiillista ajatussommitelmaa, jos koko ajan eteenpäin kulkeva aika on alati vastuksenani enkä saa kiinni äskeisestä? Esitysesseeprosessissa voin vain antaa tietyt raamit, muodon tai tiettyjä tehtäviä sommitelmalleni ja itse ajattelu, kokeminen, on tehtävä joka kerta uudelleen, aina uutena. Esille asettamani ajatussommitelma on vastaanotettavissa juuri sellaisenaan vain kerran. Jos joku katsoo esityksen toiseen kertaan, tilanne on aina eri. Esiintyjän kokemusta ei voi uusintaa, eikä katsojan. Esitys on tietyssä paikassa tapahtuvaa, tiettynä aikana sommiteltua kaikkien siihen osallistuvien esiintyjien, tekijöiden, vastaanottajien ajattelua ja kokemista. Esityshetkessä ovat läsnä kaikkien osallisten menneisyys ja tulevaisuus, kaikki kokemukset ja ajatukset, jo ajatellut ja kohta syntyvät. Jotakin näistä tulee esille esityshetkellä, ei kaikkea.

Toisella kierroksella tulimme työskennelleeksi Hengenvaaran parissa kuunnellen, kysyen. Annoimme itsellemme vapauden ottaa esille valitut materiaalit: liike-elementit, valon, äänen, lavastuksen ja puvustuksen ja niille mahdollisuuden puhua oman olemisensa kautta, ei vain alkuperäisen ideamme ilmentyminä. Kun osasimme antaa ruumiillemme tilaa havaita, kokea ja kokeilla esityselementtien parissa, työskentelystä syntyi uusi teos, jonka nimestä tippui koko hengenvaara pois ja jäljelle jäi vain Not for climbing (2012).

Työskentelin kehollani. Tein yhden kohtauksen ja heti tiesin, mitä täytyy tulla seuraavaksi. Kehollinen dramaturgiantajuni (intuitioni?) asetti asioita yhteyksiin ja kaariin. Se kertoi, milloin on esiteltävä uutta, milloin viivyttävä vielä edellisen parissa, milloin palattava sitä edeltävän asian pariin. Tuntui, että näin työskentelivät myös muut ryhmän jäsenet. En tehnyt tuota työtä työpöytäni ääressä, en tietokoneeni seurassa, en etukäteen mielessäni vaan harjoitustilanteessa kokemalla, kokeilemalla. Esityselementit olivat minulle kuin tekstin osasia, joita siirtelen, kääntelen ja muhevoitan ilman valmiiksi ajateltua lopputulosta. ”Huollon saa suorittaa vain valmistajan valtuuttama henkilö. Laitteen purkaminen mitätöi takuun.” Eikä mitään takuita todellakaan ollut.

Not for climbing 2012 (kuva: Vesa Purokuru)

 

Hetkessä kokemisen elementti on läsnä myös esseetekstin vastaanottamisessa. Tekstin lukija on tietenkin myös tekemisissä ajan kanssa. Juurihan kuvasin kirjoitusprosessia, jossa palaan eilen kirjoittamaani ja muokkaan sitä, sillä ehkä ajattelenkin jo toisin, tai paperille sommittelemani sanat ja virkkeet eivät tunnukaan vastaavan kyllin hyvin mielenliikkeitäni. Samoin lukija lukiessaan kokee tekstin lukuhetkessä, juuri siinä nimenomaisessa ajassa, paikassa ja tilanteessa, jossa sattuu olemaan. Kun hän sitten myöhemmin palaa tekstin pariin, hän on jo muuttunut, elänyt pidemmälle, kokenut muuta tai ainakin jo lukenut tekstin kertaalleen. Kokemus ei voi olla enää sama, vaikka teksti ei ole muuttunut. Näin myös teksti joutuu kosketuksiin ajan kanssa ja elää aikaa vastaanottajiensa kokemuksina, vaikka sen ilmiasu ja muoto pysyvät muuttumattomana julkaisuhetkensä jälkeen.

Tämä helpottaa esseistin painetta ja antaa tilaa touhuta. En millään voi olla vastuussa kaikesta siitä, miten esseitäni – esityksiä ajattelustani – tulkitaan. Siksi minulle ei jää muuta mahdollisuutta kuin asetella ajatteluani esiin, tehdä se huolella ja toivoa, että joku haluaa viipyä sen äärellä tovin, ajatellakseen sen kanssa, kokeakseen sen parissa.

Miksi minun ajatteluni?

Kirjailija Tommi Melender kirjoittaa esseessään ”Liian nokkelien ja skeptisten laji”, että esseistin tavoite on kirjoittaa ”mahdollisimman tyylikkäästi, sanataiteen ehdoin, erehtymättömällä maulla” (jälleen kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa? 2012). Aika hurjaa tekstiä, nokkelaa ja uhmakasta. Kovin rehvakkaalta tuntuu tuo esseisti. En minä. Toisaalta Melender myös kertoo omasta kirjoittamisestaan, että kaikki sellaiset aiheet, joista hänellä olisi runsaasti asiaa, tuntuvat sopivan huonosti esseen aiheiksi, kun taas aiheet, joiden parissa ajatukset arkailevat ja epäröivät, synnyttävät kiinnostavaa asiaproosaa, esseetä. Juuri moniulotteisuutensa ja kysyvän luonteensa takia essee tuntuu minulle luontevalta lajilta. En osaisi enää kirjoittaa esityksiä, jotka olisivat mielipidetekstin kaltaisia, väittäviä, kuten Hengenvaara, tai jopa ratkaisuehdotuksia tarjoavia. Jos siis haluan jotain laittaa esille, olkoon se esseen kaltaista.

Tässä kohtaa esseisti minussa nöyrtyy ja joutuu kysymään, miksi juuri minun ajatteluni tulisikaan olla esillä? Miksi teidän pitäisi viipyä sen parissa ja ajatella sen kanssa? Aloitin kirjoittamisen nelivuotiaana ja esitysten tekemisen luullakseni suunnilleen samoihin aikoihin. Alkuun kirjoitin runoja kiiltokuvista. Valitsin kuvan, katselin sitä tarkasti, liimasin kuvan muistikirjaani ja kirjoitin sen ympärille runon. Loin kuvalle laajemman maailman ja menin näyttämään sen sitten äidille. Tunnistan tekemisissäni edelleen jotain samaa noiden ensimmäisten runoilujeni kanssa. Otan ilmiön, ihmettelen sitä, tarkastelen sitä eri puolilta, kyselen siltä ja asetan sen yhteyteen kokemusmaailmani kanssa. Sitten haen kaikelle tälle jonkinlaisen esille asetettavan, jaettavan muodon. Kaikki tämä on kaiketi yritystä hahmottaa paremmin maailmaa ja sen ilmiöitä ja omaa paikkaani suhteessa niihin. Se, että haluan nimenomaan laittaa hahmotteluani esille, liittyy nimenomaan tuohon oman paikkani hahmottamiseen sekä tarpeeseeni olla dialogissa. Vasta, kun tulen sanoneeksi jotain ääneen, ajatus tuntuu olevan olemassa. Olemassa oleva ajatus saa kaverikseen kysymyksen eikä jää vain pyörimään kehään itsensä ympärille. Koska ajatteluni tuntuu olevan niin haparoivaa ja etsiskelevää, on ihanaa pakottautua tekemään jotain näkyväksi, jolloin joudun ottamaan esiin esseepuhujaminäni, olemaan rohkeasti tietämätön, huutamaan epäilyni ja nauttimaan häilynnästä. Haluan tulla kuulluksi ja kuulla toisia, nähdä toisin. Haluan jakaa epäilyni jonkun kanssa. Silloin minun ajattelustani tulee meidän ajatteluamme ja yhdessä tulemme testanneeksi, voisiko olla näin tai noin? Ja vaikka tämä on sommitelma, kokoelma ajatuksia, tämä ei ole koko totuus.

Tässä olen laittanut esille hahmotelman työskentelystäni kirjoittajana ja esitysten tekijänä nyt, jaettavaksi ja esille, jotta tulisin ajatelleeksi sitä ja sanoneeksi siitä jotain.

Kirjallisuutta:
Venho, Johanna (toim.): Mitä essee tarkoittaa? Kustannusosakeyhtiö Savukeidas, Turku 2012.
Internetin esseeoppaita, katso esimerkki. (lainattu 15.11.2013)

* * *

Essee on syntynyt esitystaiteilija Anna-Mari Karvosen vetämällä Essee esityksen muotona/asenteena -kurssilla Teatterikorkeakoulussa 2013.