kelmolakuva

Ohjaaja, näyttelijä Leea Klemolan näytelmien yhteydessä puhutaan usein groteskista, tabuista ja huumorista. Näytelmät kuitenkin käsittelevät vahvasti myös eläintä ja eläimen ja ihmisen suhteita. Minkälainen merkitys eläimillä on Klemolan teatterissa?

haastattelu • Terike Haapoja
kuva • Aino Nieminen

Terike Haapoja: Eläinteema ei ole ollut korostetusti esillä ohjaustöistäsi puhuttaessa. Tuntuu kuitenkin, että jokin eläimeen liittyvä keskeinen teema on ollut rivien välissä alusta saakka. Onko eläinteema sinulle uusi, vai oletko vasta nyt vain nostanut sen esiin?

Leea Klemola: Eläinten käyttäytymistiede oli ensimmäinen toiveammattini. Vaikutuin ajatuksesta, että ihminen voi käyttää empatiaa tieteen tekemisen, totuuden jäljittämisen välineenä.
Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten ihminen määrittelee eläimen ja ihmisen eroa, määrittelee eläimen toiseksi. Kun olin nuori kiisteltiin vielä siitä, onko eläimillä ylipäätään tunteita. Oli iso kokemus, kun kuulin delfiinitutkijan sanovan, että delfiinit saattaisivat olla älykkäämpiä kuin ihmiset, niiden äly vain on toisella tavalla suuntautunutta. En tiedä miksi tämä lause on minusta vieläkin niin liikuttava. Miksi samalla tuntuu siltä, että myös minulle tehdään siinä oikeutta. Oikeastaan minua ei edes kiinnosta vastaus tähän, vaan itse kysymys ja kaikki, mihin se johtaa.

TH: Oletko sitten jossakin vaiheessa valinnut teatterin tutkimusmenetelmäksi tieteen sijaan?

LK: Ei, nämä yhdistyivät myöhemmin. Eläin ilmestyi teoksiini vähitellen, puheissa varhemmin kuin näyttämölle. Ensimmäinen eläin esityksissäni oli Kokkola -näytelmässä, jossa Marja-Terttu muuttuu hylkeeksi. Se oli minulle monella tapaa tajunnanräjäyttävää. Olin ollut näyttämöllisen realismin, tai jopa äärirealismin ystävä, ja eläimen käsittely oli kompastunut siihen, että jos esityksessä olisi eläin, sen pitäisi olla oikea eläin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulle näkyi miten ihmiset voisivat olla näyttämöllä eläimiä.

TH: Teatterille on aika leimallista juuri eläinten poissaolo. Tämä heijastelee sitä, miten eläimet ovat olleet poissa näkyvistä myös yhteiskunnassa. Olet kuitenkin tehnyt pitkän uran teatterissa: oletko kokenut eläinten poissaolon tai mahdottomuuden käsitellä niitä teatterissa aiemmin puutteena?

LK: Nykyään ajattelen, että eläimet ovat vastaus kaikkeen. Että jos tekstissä joku henkilö on ongelma, niin sen muuttaminen eläimeksi voi ratkaista kaiken. Jos Viettelyksen vaunussa se mies olisi eläin, niin herranjumala kuinka hieno se olisi. Olen hyväksynyt, että tämä eläinjuttu tuli nyt tähän ja tätä saattaa jatkua kunnes kuolen, tai monta kymmentä vuotta.
Teoksissani on ollut erilaisia eläimiä, eri näkökulmista katsottuna. Kohti kylmempää -näytelmässä oli kolme vetokoiraa. Silloin kysymys oli vielä, että voivatko eläimet puhua, voinko laittaa ne puhumaan. Silloin laitoimme ne puhumaan niin, että koirat ymmärtävät toisiaan mutta ihmiset eivät ymmärrä niitä. Tässä näytelmässä näyttämöllä oli iso lauma, joka koostui eri lajeista. Oli neandertaleja, homo sapienseja, koiria. Seuraava vaihe oli se, että niillä on kulttuuria. New Karlebyssä meillä oli täplähyeenoiden klaani, joka oli muuttanut Suomeen. Siinä ihmiset ja eläimet kyllä ymmärsivät toistensa kieltä, mutta niiden tavat ja kulttuurit olivat toisilleen vieraita. Jessikan pennussa se nainen oli jo kokonaan eläin, lähempänä eläintä kuin ihmistä, ja koira lähempänä ihmistä. Siinä oli tämä kesyyntymisen problematiikka.

TH: Minkälainen rooli tutkimuksella on työssäsi? Mikä sinua kiinnosti esimerkiksi täplähyeenoissa?

LK: En pystyisi itse olemaan tutkija, minulla ei ole siihen kärsivällisyyttä. On erityinen taito nähdä eläin, osata katsoa eläintä niin että todella näkee sen. Ja siihen vaaditan aikaa, vuosia, kymmeniä vuosia. Minulle käy hyvin, että tutkija tulkkaa ja kertoo minulle, mitä he ovat nähneet. Minä katson eläintä paljolti draaman materiaalina: siellä on kaikki, rakkaus, yhteiskunta, draama.
Täplähyeenoissa minua kiinnosti se, että niillä on matriarkka, diktaattorimatriarkka. Nainen, jolla on munat, ja joka on diktaattori. Minua innosti asetelma, jossa miesten välinen solidaarisuus syntyy yhteisen vihollisen edessä, sen sodan edessä joka on se matriarkka. Nainen on se olosuhde. Ja onhan täplähyeena todella karismaattinen eläin. Se, ja pahkasika.
Vaikka olen usein tehnyt paljon taustatyötä, ollut esimerkiksi kolme viikkoa Masai Maran kansallispuistossa katsomassa täplähyeenoita, koen että en voi oikeasti täplähyeenoista mitään kertoa. Teatterissa täplähyeena kertoo aina ihmisestä. Minusta olisi kauheaa ajatella, että oikeasti kuvittelisin tietäväni minkälaista olisi olla eläin. Käytän eläimiä, mutta valitettavasti kerron kuitenkin vaan ihmisestä.
Silti, kuitenkin ne ovat täällä meidän kanssamme. Kuinka raskas ajatus on, että ei olisi eläimiä. Vaikka ne ovat ihmisten esittämiä, ehkä ne kuitenkin muistuttavat meitä siitä, että täällä meidän keskuudessamme on toisenlaisiakin kulttuureita, toisia tapoja, toisenlaisuutta ylipäätään olemassa.

TH: Kulttuurimme näyttää eläimen usein absoluuttisena toisena. Kuitenkin nykyisen tiedon valossa mitään kategorista eroa ei ole. Miten näet kysymyksen toisen vieraudesta ja tavoittamattomuudesta?

LK: Ajattelen, että rakkauden kautta on mahdollista tuntea jotakin yhteyttä. Minun on vaikea hyväksyä, että eläimet eivät rakastaisi. Kun esimerkiksi painin koirani kanssa siinä on läsnä leikki, huumori, ja äärimmäinen herkkyys molemmin puolin siitä milloin toinen on tosissaan. Ehkä koiran kanssa jotkut perustunteet ovat hyvin samanlaiset. Kyllä minä ajattelen, että rakkaus on reitti…liskonkin luokse (nauraa). Mitä ikinä se onkin, halua olla jonkin elävän olennon lähellä, että joku koskee, että tuntee turvallisuutta, olla vähemmän yksin.

TH: Meidän yhteiskuntamme ei kuitenkaan anna paljoa mahdollisuutta tällaiselle kohtaamiselle ihmisen ja eläimen välillä.

LK: Eläimet ovat meille tällä hetkellä enemmän jonkinlaisia symboleita kuin oikeita olentoja. Mitä vaikka joku susi symboloi, Helsingin herroja, EU:ta, maaseudun hylkäämistä. Mielestäni meidän tulisi ottaa eläimet töihin, panna ne oikeasti myös käyttöön. Ei tietenkään villieläimiä, mutta on paljon kotieläimiä. Koirankin voisi ollaa töihin monenmoisiin hommiin vaikka niiden äärimmäisen hyvän erottelukyvyn takia.
Ihmiset ovat maailman sivu pystyneet arvostamaan ihmistä, jota eivät ymmärrä, jos se vain tekee työtä. Lesboja, homoja, kaikenmaailman hameessa hiihtelevää Lassea, se on sivuseikka, niin kauan kun se aina lähtee lypsylle. Ihmiset ovat arvostaneet työtä yhteisölle. Samalla tavalla eläimiin voisi olla sellainen suhde, että niitä otetaan oikeasti töihin, annetaan niille arvokasta hommaa (nauraa).

TH: Olet kuitenkin puhunut paljon siitä, että et halua teatterin olevan poliittinen väline.

LK: Minulla ei ole työssäni mitään eläinsuojelullista aspektia. Syön lihaa enkä missään nimessä ole ”kettutyttö”. Minulla ei ole mitään mielipidettä turkistarhauksesta, paitsi että niin kauan kun ne elävät, soisi että ne eläisivät hyvin. Minulla ei ole mielipidettä siitä saako eläimiä tappaa. Se johtuu siitä, että olen ollut Grönlannissa, enkä ole missään tavannut niin syvää eläimen kunnioittamista kuin siellä, missä niitä oikeasti tarvitaan, hengenhädässä.

TH: Johtuuko tämä irtiottosi eläinsuojeluun joskus liitetystä fundamentalismista?

LK: Kyllä, on kyse mistä tahansa -ismistä, niin fundamentalismi on aina hyvin lähellä. En pidä mistään missä ajatellaan joukkona. Enkä voi tehdä esityksiä, joiden pitää olla poliittisesti korrekteja tai uskollisia jollekin ajattelulle. Haluan tehdä esityksiä omasta kokemuksestani, ja kokemus voi olla poliittisesti epäkorrekti. Minulle se, että ihminen tappaa eläimiä ei ole ollenkaan niin kauhea asia. Ajattelen vanhanajan maalaistaloa, jossa eläinten kanssa elettiin, ne elivät hyvin, ja sitten ne tapettiin.
Väkivallan ja tappamisen nollatoleranssi on minusta kauheaa. Se, että kaikki väkivalta on samanarvoista, että kaikki agressio on väkivaltaa. Sitä ”kettutyttö” minulle symboloi. Että eläimiin ei saa millään tavalla kohdistaa mitään, ei saa syödä, ei saa tappaa, ei saa rumasti puhua niille.

TH: Olet lähdössä Mongoliaan tekemään taustatyötä tulevaa ohjaustasi varten. Minkälaisia teemoja käsittelet tekeillä olevassa työssäsi?

LK: Kirjoitan tämän näytelmän kuten Kohti Kylmempää ja New Karlebynkin veljeni Klaus Klemolan kanssa. Lähdemme ajattelemaan maatilaa ja ihmisen ja eläimen suhdettä työn tekemisen kautta. Jonkinlaista viimeistä maatilaa, jossa on töissä erilaisia yksilöitä. Erityisesti olen kiinnostunut hevosesta. Ja ihmisen ja eläimen välisestä rakkaussuhteesta. Haluaisin tehdä teoksen, jossa olisi vain eläimiä. Tai vain yksi ihminen.
Teatteri on sellainen mikroskooppi, se näyttää asiat tarkemmin. Suhde eläimeen teatterissa on vapaa samalla tavalla kuin ooppera on vapaata. Että kaikki sanotaan laulamalla, se on samalla tavalla vapauttavaa kuin eläin joka puhuu, se sallii teoksen viemisen minne tahansa.

* * *

Marleena Huuhkan Leea Klemolan teoksia ja niiden suhdetta eläinkysymykseen käsittelevä Pro Gradu -tutkielma Viimeinen mammutti. Rajojen ja lajien ylityksiä näytelmissä New Karleby ja Jessikan pentu on ladattavissa täältä.