vapaakenttakuva

Teatteritaiteen ammattilainen kirjoittaa teatterin vapaan kentän työskentelyn realiteeteista. Tuloja ei juurikaan ole, työtä riittää uupumukseen asti, eivätkä rakenteet näytä tulevan vastaan. Työympäristönä teat-terin vapaa kenttä vaarantaa terveytesi!

Hei, ja terveisiä täältä Kanariansaarilta. Olen täällä lomalla, jonka isäni (eläkeläinen) on maksanut. Itselläni ei olisi varaa matkailla, eikä oikeastaan pitää lomiakaan. Maailman mittakaavassa kuulun tietysti hyväosaisten kultapossukerhoon. Olen syönyt sushia afrikkalaisessa pääkaupungissa päivärahalla, joka vastaa alkuasukkaan keskimääräistä kuukausipalkkaa. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä slummissa ja kolunnut kehitysmaiden suurkaupunkeja. Tiedän miltä oikea köyhyys näyttää ja haisee. Tosin epäilen, olenko loppujen lopuksi oppinut siitä mitään.

Täällä Kanarialla, Afrikan toiselle kyljelle roiskuneella perieurooppalaisella saariryhmällä, valtameren huljutellessa nilkkojani, on helppo ymmärtää miksi. Esitän paljon mielummin turistia kuin rikasta, valkoista, hölmöä maailmanparantajaa. Mutta rooli se on tämäkin, huolettoman turistin rooli. Työnnän eteenpäin ajatusta siitä miten selviän kotiin palattuani viikon viidelläkympillä, viikon ennen lapsilisän maksua. Meillä ne syödään. Säästöjä minulla ei ole.

Innostuin kovasti, kun minulta pyydettiin juttua köyhyydestä. Ajattelin tietäväni kaiken siitä ja teatterin vapaan kentän kurimuksesta. Mutta kun on aika tarttua toimeen – siis artikkelin kirjoittamiseen – alkaa ahdistaa. Tai ehkä se on häpeää. Jokainen rinnastus tuntuu kohtuuttomalta. Las Palmasin rannalla pitkän päivätyön tehneet eläkeläiset käristävät kuparinruskeita ruhojaan auringossa. Kun viimeksi tarkistin, oli minulle kertynyt työeläkettä hieman päälle 50 euroa kuussa. Olen 45-vuotias. Ajattelen kirjoittaa tämän nimimerkin suojissa.

Oma taloudellinen tilanteeni – joka vaihtelee pienituloisuuden ja köyhyyden välillä – on seurausta kahdesta valinnasta: työstä teatterin vapaalla kentällä ja huonosta miesmausta (jonka seurauksena olen yksinhuoltaja). Myönnän auliisti eläväni yli varojeni. Luottokunta myönsi minulle jossain mielenhäiriössään muutama vuosi sitten Master Cardin 5000€:n luottorajalla. Vedin sen tappiin tehdessäni vuoden töitä eräässä helsinkiläisessä vapaan kentän ryhmässä. Sain vuodesta palkaa 6800€, eikä se oikein riittänyt jokapäiväiseen leipään. Osan vuodesta nostin peruspäivärahaa ja asumistukea, mikä työttömyyskorvauksen nostamisen osalta on tietysti laitonta, ja toinen syy piiloutua nimimerkin taakse. Ansiosidonnaiselle en ole koskaan päässyt, koska apurahat, tilausmaksut ja palkkiot eivät kerrytä mitään.

Kysymys vapaan kentän köyhdyttävästä vaikutuksesta ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Taiteellisesti olen saanut tehdä työtä ilman tulospaineita. Sisällöllisesti olen saanut tehdä jota kuinkin mitä olen halunnut ja kenen kanssa olen halunnut. Työajankin on saanut määrittää itse. Olen voinut venyttää ammattini rajoja vieraille tonteille, mikä tuskin olisi laitoskentällä onnistunut. Tai jota ei laitoskentällä olisi tarvinnut tehdä; siivoamista, lipunmyyntiä, puffetin pyörittämistä, omien esiintymisvaatteiden pesemistä. En ole myöskään ollut osaton mitä tulee apurahoihin: minulla on ollut kolme kertaa henkilökohtainen vuosiapuraha ja useita pienempiä. Eikö minun pitäisi olla kiitollinen? Mitä minä oikein valitan? Valivali.

Toimiminen teatterin ja esitystaiteen vapaalla kentällä on omalta kohdaltani ollut valinta. Mutta valintana se piti myös sisällään jonkinlaisen naiivin tulevaisuudenuskon siitä, että kaikki muuttuu paremmaksi. Että kun tässä tarpeeksi kauan vain vääntää, niin tilanne helpottaa myös taloudellisesti. Tämä ei perustunut ajatukseen huimista lipputuloista tai sponsorirahoista, vaan utopiaan että taiteen perusrahoittajien, siis valtion ja kuntien, on jossain vaiheessa nähtävä vapaan kentän arvo. Ja että näin tehdessään se antaa sille lisää rahaa, kunnolla. Vaikka sitten ottamalla sitä vos-teattereilta. Tai Oopperalta. Hah-hah.

Miksi kukaan maksaisi lisää työstä, jonka joku kuitenkin tekee ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi? (No joo, tulihan 2010 se lisämiljoona, mutta vapaan kentän osuus valtionrahoituksesta on yhä vain noin 3%:n luokkaa.) En oikeasti usko, että ketään kiinnostaa paskaakaan. Esimerkkejä: 700€ apurahaa dramatisointi- ja ohjaustyöhön. 1100€ apurahaa dramatisointityöhön. Tein ne työt. Mitä muuta olisin voinut? Olinhan jo sitoutunut, lupautunut, valmistautunut. Jos lasketaan, että esityksen keskimääräinen harjoitusaika on 5 viikkoa, niin… no, laskekaa itse. Omalta kohdalta jonkinlainen taloudellinen pohjakosketus lienee produktio, jota harjoiteltiin kolmen kuukauden ajan (ei toki täysipäiväisesti) ja jonka yksi esitys kesti valmistautumisineen ja purkuineen 20 tuntia (esityksiä oli yhteensä viisi, yhteen esityksen otettiin 10 katsojaa, normilippu maksoi 48€). Palkkaa maksettiin kaikkiaan noin 600 euroa, jonka lisäksi sain 1500€:n henkilökohtaisen apurahan. Se oli hieno esitys. Ainutlaatuinen. Sellainen, jota ei tehdä laitosteattereissa, eikä monissa vapaan kentän ryhmissäkään. Silti minua vitutti.

Kun kulttuuritoimittaja (eläkeläinen) jakaa Facebookiin isolla kädellä Hesarin uutista valtion säästökuurista, joka peruuttaa Zholdakin ohjauksen Kansallisteatterista, en voi olla ajattelematta että kiihkoilisipa joku joskus yhtä paljon vapaan kentän rahoituksesta. Miksei se ole ”häpeä”? Tai ”katastrofi”? Miksi muka Kansallisteatteri on enemmän kansan teatteri kuin koko teatterin vapaa kenttä? Ajattelen pahansuovasti Hummerilla (sic) ajelevaa Zholdakia ja hänen Turun työsopimukseensa kuuluvaa merenrantahuvilaa. Kertovat ettei Z kyennyt lainkaan työhön päivänä jolloin hänelle selvisi, ettei huvilan venevajassa lukittuna oleva vene kulunut sopimuksen piiriin. Kahlaan syvemmälle Atlantiin ja huuhtelen pois ajatuksen omasta hiilijalanjäljestäni. Ansaitsenhan kuitenkin tämän loman lämmössä, vai?

Pahinta on uupumus. Otan jokaisen työn, joka minulle tarjotaan, kaikkea on koko ajan joko liikaa tai ei mitään. En pysty keskittymään meneillään olevaan työhön, kun peruspäivärahapeikko irvistelee kulman takana. Teen apurahahakemuksia, heitän täkyjä sinne tänne ja istun kokouksissa, missä mieleni pikselöityy satoihin osiin. En ehdi valmistautua mihinkään kunnolla, vaan menen töihin aina henkihieverissä. Itsensä tuottamiseen menee tolkuttomasti aikaa ja se aika on pois jostain muusta, siitä missä voisin oikeasti olla hyvä, jossa voisin kehittyä. Uupumuksella saa tietysti pisteitä, onhan se meidän aikamme merkki ahkeruudesta, työnteosta ja kunnollisuudesta. Tai on niin kauan kunnes kuppi menee nurin. Eipä silti, etteikö laitosteattereissa nyljettäisi kaikki irti ihmisistä, vieläpä melko vaatimattomilla palkoilla ja kohtuuttomilla työajoilla, mutta vanhaa sanontaa mukaellen: ”Raha ei tee onnelliseksi, mutta sairastuisin mielummin työterveyshuollon piirissä”.

Vapaa kenttä on kuin paholaisen partiolainen. Se on niin kovin kunnollinen. Se sitouttaa ihmiset itseensä, laatii harjoitusaikataulun, painattaa flyerit ja markkinoi minkä kykenee. Se kehuskelee tekevänsä enemmän työtä kuin kukaan muu, olevansa enemmän intohimoinen, enemmän taiteellinen, enemmän kaikkea. Ja mikä parasta, se on itse itsensä vahtikoira, joka on tehnyt rahasta ja toimeentulosta puhumisesta häpeällistä ja likaista. Sille, joka asiaa kuitenkin tiedustelee, on yleisimmin tarjolla ”jotain”. ”Kyllä tästä jotain varmaan saa”, vastaa kiusaantuneen näköinen ohjaaja, osoittaen samalla, että tunnelma on pilalla. Sillä eihän tätä rahasta tehdä. Paitsi tietysti tuottajat. Ryhmän toiminnan vakiinnuttua he ovat aina ensimmäisiä joille maksetaan säännöllistä kuukausiansiota.

Itse asiassa ajattelen kyllä, että tuottajia tarvitaan. En vain tiedä tapausta, jossa tuottaja olisi onnistunut ratkaisemaan rahoituksen ongelman tai tuomaan sisään pysyviä taloudellisia ratkaisuja. Sen sijaan tiedän ainakin pari vaikeaan työuupumukseen ajautunutta tapausta, joita ei todellakaan ole sittemmin katsottu hyvällä. Yleensä tuottajat saavat syliinsä täyden kaaoksen ja huomaavat pian, että heidän pitäisi paitsi tuottaa, niin myös markkinoida, tiedottaa, siivota, toimia järjestäjänä ja kirjanpitäjänä. Tunnelma on kireä, koska vähistä rahoista on kiinnitetty niin paljon yhden ihmisen palkkaan. Ja onhan ihan oikeutettua kysyä, että milloin tulisi niiden vuoro, jotka sen sisällön tekevät. Ja joita ilman ei edes olisi mitä tuottaa, markkinoida, tiedottaa. Tai edes siivota jälkiä. Eikä taloudellinen kurimus ole vain yksilön ongelma, se estää myös ryhmien kehittymisen. Siinä missä rahattomuus on alussa luoviin ratkaisuihin yllyttävä pienoinen este, muuttuu se viimeistään kymmenessä vuodessa riippakiveksi. Kukaan ei jaksa loputtomasti tehdä parin euron lavastuksia, anoa heittimiä ilmaislainaan ja kaverin-kaverin-just-taikista-valmistuvaa-graafikkoystävää-tekemään-sen-flyerin (ilmaiseksi-tietysti-mutt-se-on-hei tosi-pieni-duuni). Kilpailu katsojista on ainakin pääkaupunkiseudulla armoton, ryhmiä on liikaa ja markkinointikeinot aika vähäiset. Osalla ryhmiä sen ”oma, vakituinen katsojakunta” on säälittävän pieni, ja koostuu pääasiassa kollegoista, kavereista ja vanhemmista. Tiedän, ettei tämä ole kaikille tekijöille ongelma, mutta itse olen alkanut pitää sitä tuskastuttavan tunkkaisena.

Palattuani kotiin minua odottaa kaksi kirjettä: TeMe muistuttaa maksamattomista jäsenmaksuista. Vasemmistoliitto lähettää viisi kuntavaaliarpaa, à 5€, päävoittona 2400€:n arvoinen kylpyläloma. Kumpaan kannattaisi satsata?

 

Kirjoittaja on 45-vuotias helsinkiläinen
teatteritaiteen maisteri