14. Black Market, 20.10.2011, VPK:n talo, Turku
Konsepti: Hannah Hurtzig (Mobile Academy, Berliini)
Osana Turku 2011 -kulttuuripääkaupungin ohjelmaa
“Despite what most people think, I spent most of my time talking. As men get older they wanna spend their time with someone they can have a real conversation with.”
-prostituoitu Doreen, Community -tv-sarjassa
Kuraattorin asema on ollut kiivaan keskustelun aiheena viime vuosina. Kuraattorin työtä käsitteleviä seminaareja sekä näyttelyitä (jotka yleensä sisältävät dokumentteja kuraattorin toiminnasta) järjestetään jatkuvasti ympäri maailmaa.
Turussa on parhaillaan käynnissä Studia Generalia -luentosarja aiheesta. Norjalainen kuraattori Sissel Lillebostad vieraili sarjassa 13.10. ja esitteli mm. Thomas Hirschornin Bataille-Monument -teosta joka toteutettiin kerrostalolähiön asukkaiden voimin Kasselissa, Documenta 11 -näyttelyn aikaan.
Yhteisöllisissä taideteoksissa joukko ihmisiä sitoutetaan työskentelemään ikään kuin teoksen sisällä, kuraattorin/taiteilijan ohjastamana tai koolle kutsumana. Usein tämä ihmisryhmä on sidottu esimerkiksi tapahtumapaikkaan (Friedrich-Wöhler Siedlung -alueen asukkaat, kuten Hirschornin tapauksessa) tai se edustaa jotakin tiettyä väestönosaa.
Jotkut Lillebostadin luennolle osallistuneista ihmisistä kysyivät lopuksi, miksi yleisöä pitää edes kutsua katsomaan tällaisia projekteja. Todentaako yleisö läsnäolollaan yhteisön työskentelyn näissä tapauksissa taiteeksi?
Muita yhteisöllisistä ja osallistavista teoksista nousevia huolenaiheita tai kritiikin kohteita ovat mm. niiden taiteellinen arvo, taiteilijan sosiaalinen vastuu ja osallistujien mahdollisuudet syvällisesti vaikuttaa teokseen.
Nämä kysymykset ovat olleet ilmassa Turun kulttuuripääkaupunkivuoden aikana, kun kaupungin kaduilla on voinut todistaa mm. eri ihmisryhmien piirtämiä muotokuvia, kaupungin yksityistä historiaa kartoittavien haastattelu-työpajojen äänityksiä, työttömien tekemiä torkkupeittoja ja eri kaupunginosien asukkaiden yhteistyön tuloksia.
Yleisön rooli oli tarkkailun kohteena Turussa myös 20. lokakuuta. Tuolloin kahden ihmisen välisistä puolen tunnin keskusteluista koostuva Black Market -teos toteutettiin 14. kerran. Paikkana oli VPK-sali, joka tuntuu olevan suosiossa erilaisten yksityisten juhlien ja tanssiaisten järjestämispaikkana.
Konseptin viemää
Black Market -nimisen teoksen konseptista vastaa saksalainen Hannah Hurtzig. Kuten taidenäyttelyn kuraattori, Hurtzig vastaa niistä olosuhteista ja lainalaisuuksista, joiden puitteissa eri osaset ja toimijat voivat kohdata.
Black Marketissa on kyse järjestetystä ja tarkoin ohjaillusta julkisesta keskustelutilaisuudesta, jossa ihmiset puhuvat kahden ryhmissä, samassa tilassa omien pöytiensä ääressä vastakkain istuen. Yleisö saa ostaa kassalta puolen tunnin ajan asiantuntijalle yhden euron korvausta vastaan.
Jokaisella Black Marketilla on oma teemansa, Turussa se oli hiljaisuus. Varauskorttien selkäpuolelle oli painettu lainauksia ainakin Duchampilta ja Cagelta. Keskusteluajan varaamisen lisäksi yleisö saattoi kuunnella osaa keskusteluista langattomista lähettimistä, seurata Skype-keskustelua tai keskittyä katsomaan reaaliaikaista videokuvaa isolta ruudulta.
Hurtzig ja teoksen tuotantoryhmä osaavat totta vie työnsä. Kaikki tuntui toimivan moitteetta ja ajallaan, pienimmätkin yksityiskohdat oli suunniteltu tarkkaan. Juhlava VPK-sali oli puettu tummanpuhuvaan estetiikkaan, joka oli kuin sekoitus toimintaelokuvien kuulusteluhuoneita ja glamouria hapuilevan aikuisviihteen kuvausolosuhteita.
Paikalla oli kameraryhmiä, jotka ottivat ensimmäiset sisääntulijat ahnaasti vastaan. Keskusteluja nauhoitettiin ja niitä pystyi kuuntelemaan langattomista kuulokkeista. Työntekijät olivat pukeutuneet silmiinpistävän tyylikkäästi. Jäin pohtimaan, kuuluiko työryhmään meikkaaja, vai oliko kyseessä hyvin valikoitua, itseohjautuvaa työvoimaa.
Varasin vuoron kolmeen dialogiin. Niissä esille nousseet aiheet eivät juuri hiljaisuuteen liittyneet, mutta keskustelut olivat yhtä kaikki kiinnostavia ja hyvin jännittäviä, jopa hiostavia. Pohdin, onko jutustelu minun vastuullani? Mitä on kohteliasta kysyä ja mistä voidaan puhua?
Luontainen kiinnostukseni tilanteiden reunaehtoihin tarkoitti, että ohjasin keskusteluja kohti tapahtuman luonnetta. Miten päädyimme istumaan tähän, mitä tarkoittaa puhua puoli tuntia tuntemattoman kanssa samalla, kun muut istuvat salissa ympärillämme ja kuuntelevat keskustelua kuulokkeistaan? Voimmeko todella kohdata tai käydä vilpittömän keskustelun?
Keskustelukumppaneillani oli taipumusta turvautua rutiineihin, joko valmiiksi mietittyjen puheenvuorojen tai fanitapaamisten kaltaisten uraesittelyjen muodossa. Välillä tapahtui ylityksiä. Eräässä keskustelussa minulta yllättäen kysyttiin, pelkäänkö kuolemaa. Yleinen vaihtui hetkeksi henkilökohtaiseksi, tunnustukselliseksi. Taitava keskustelija osaa toki säädellä näitäkin, mutta koitin välttää paranoiani ruokkimista ja keskittyä nauttimaan jaetuista hetkistä.
Yleisö esittämässä osallistumista
Vaikka esityksen konsepti oli kutkuttava, tunsin itseni Hurtzigin marionetiksi. Me osallistujat olimme hänen järjestämillään sokkotreffeillä, jossa tilannetta vieläpä seurattiin reaaliajassa.
Radiohaastattelussa ennen tapahtumaa kuulin Hurtzigin suosittelevan yleisöä käyttäytymään juuri niin röyhkeästi kuin tiskin alta ostettaessa vain kehtaa. Keskustelujen varauslippuja voisi vaikkapa myydä eteenpäin tai kauppasysteemiä muuten pyrkiä sekoittamaan.
En oikein jaksanut uskoa, että Suomessa tällaista tapahtuisi, ja käsittääkseni tapahtuma sujuikin täysin käsikirjoituksen mukaan. Ja tietenkin moiset interventiot olisivat istuneet tapahtuman konseptiin muitta mutkitta, varsinkin kun niihin etukäteen kannustettiin.
Mieleeni muistuivat kaikki ne esitykset, joiden käsiohjelmassa toivotaan yleisön liikkuvan vapaasti, mutta joiden aikana yleisö istuu jäykkänä tuoleissaan, sillä liikkumisen on vaikea nähdä tuottavan lisäarvoa omalle katsomiskokemukselle. Muistelin Kööpenhaminan ilmastonmuutoksen vastaista marssia parin vuoden takaa, jossa tunsin olevani osa taitavasti käsikirjoitettua esitystä nimeltä Ruohonjuuritason demokratia ja jonka vaikutus itse tapahtumiin jää taustamusiikin asteelle.
Ihmisen ikävä julkkiksen luo
Asiantuntijoiksi oli poimittu, hiljaisuus-teemaan enemmän tai vähemmän sopien, mm. retriittiopas, ammattikuulustelija, äänitaiteilijoita, ydinvoima-spesialisti sekä iso joukko eri alojen tunnettuja hahmoja. Mietin mitä asiantuntijat oikeastaan tekivät ja miksi keskusteluaikaa ei voinut varata kenelle tahansa tilassa olleelle, keskusteluvalmiille ihmiselle.
Asiantuntijoiden rooli Black Marketissa mukaili Jussi Vähämäen ajatuksia nykyaikaisesta työelämästä. Klassikko-opuksessaan Kuhnurien kerho hän kuvaa maailmaa, jossa tiedon tuottaminen ja siirtäminen on muuttunut itseisarvoiseksi samalla, kun itse sisällön laatu on jäänyt toissijaiseksi.
Oli yhdentekevää, mitä asiantuntijat todella puhuivat. Oleellista oli heidän tunnettuutensa ja että heidän sanomisillaan on erityistä painoarvoa, sisällöstä riippumatta. He pystyvät tekemään sen mitä heiltä odotetaan: tuottamaan tietoa ja puhetta sekä, ennen kaikkea, luomaan halun.
Pyysin ajanvarauksen työskennellyttä henkilöä suosittelemaan minulle keskustelukumppania, aivan ketä vain. Hän valitsi minulle erään tunnetun musiikintekijän ja kertoi hyvin innostuneena, kuinka tätä puolituntista moni yleisöstä tulisi vielä varmasti kyselemään.
Elämää kuraattorin idean sisällä
Puhe ei siis ollut itseisarvosta, päämäärä itsessään, vaan osa sitä käyttömateriaalia josta Black Market –niminen teos syntyy. Näin ajateltuna Hurtzig näyttäytyy kuraattorina, jolle teokset (jotka tässä tapauksessa olivat asiantuntijapuhetta) ovat vain keino toteuttaa kuraattorin idea.
Anton Vidokle kirjoittaa Art Without Artists? -artikkelissaan kuraattorien taiteesta, jossa taiteilijat häipyvät taka-alalle (e-flux, julkaisu 5/2010). Hän vertaa taidetta muuhun järjestäytyneeseen työvoimaan: kuraattorit ovat työnjohtajia ja taiteilijat työntekijöitä.
Vidokle mieltää nykyaikaiset kuraattorit kokonaiskonseptien pampuiksi, jotka käyttävät taiteilijoita ja heidän teoksiaan oman visionsa mukaan. Tällöin pääteokseksi nousee kuraattorin luoma kokonaistaideteos. Yksittäiset taiteilijat ovat työkalun asemassa. Vidoklen mukaan kuraattorit saattavat jatkossa poistaa yhtälöstä taiteilijat, taiteen työläiset, ja ulkoistaa teosten tekemisen muille.
Kuraattorit ovat silti itsekin töissä jollekin, Vidokle muistuttaa. Instituutiot, museot ja galleriat palkkaavat heidät, ja usein ne ohjailevat sitä mitä kuraattorit voivat tehdä. Taiteilija kuraattorina tai näyttelyn kokonaissuunnittelijana (Vidokle käyttää esimerkkinä mm. yhdysvaltalaista Group Material -ryhmää) on historiallisesti ollut reaktio kuraattorien kyvyttömyyteen ymmärtää uusimpia taiteen strategioita, tai heidän asemaansa taiteen valtarakenteissa.
Kyse ei ole kuitenkaan vain idealisoidusta (tai idolisoidusta) luokkataistelusta kuraattorien ja taiteilijoiden välillä. Taiteilijan työ on muuttunut laajoilta osin järjestämiseksi, välikätenä toimimiseksi tai tuotannolliseksi suorittamiseksi.
Tämä suuntaus on tullut taiteeseen samalla kun hyvinvointivaltiot ovat siirtyneet tavaroiden tuottajista palvelu- ja tietoyhteiskunnaksi. 60-luvun avant-gardistisen kuvataiteen ideakeskeisyyttä korostavat ja taiteilijan käden jäljen häivyttävät strategiat sopivat tähän kehityskulkuun melko saumatta, kuten esimerkiksi Helen Molesworth on esittänyt, kuratoimansa Work Ethic -näyttelyn katalogissa (Baltimoren taidemuseo 2003).
Yleisö on materiaalia
Tämän lehden ilmestymisen aikoihin olen Baltic Circle -teatterifestivaalin järjestämässä paneelissa puhumassa yleisön merkityksestä. Hurtzigin teos on kiinnostava myös tämän kysymyksen kannalta. Siltä osin se noudatteli melko lailla käsitystäni yleisön roolista teoksissa.
Yleisö on minulle esitysten tekijänä samalla tavalla tärkeä kuin mikrofonikaapelit tai näytelmäkäsikirjoitus. Se on materiaalia, joka muokataan teoksen tarpeisiin. Yleisö ei ole joukko yksilöitä, vaan keskiarvoinen massa, jonka toimintaa tekijät pyrkivät ennakoimaan.
Yleisön sijoittelua harkitaan tarkoin, erityisesti jos katsomo ei ole kiinteä. Pohditaan valaistusta yleisön sisääntulon aikana, mietitään onko käsiohjelma yleisöystävällinen, tarjotaan yleisölle avoimia keskustelutilaisuuksia tai harjoituksia. Näissä kaikissa yleisön halutaan toimivan tietyllä tavalla. Heiltä ei odoteta kriittistä, spontaania toimintaa tai yksilöllisiä ilmauksia, vaan mukautumista esityksen rakennelmiin.
Ja jos yleisöltä odotetaan spontaania toimintaa, se on tapana suunnitella etukäteen: kyseessä on tietoinen päätös. Kun yleisön halutaan ilmaisevan mielipiteensä, tälle ilmaisulle sovitaan sille tarkoitettu aika ja paikka. Tämä lieneekin performanssitaiteen ja teatterin yksi keskeisistä eroista. Ja siltä osin Black Marketin voisi nähdä ehtana nykyteatterina.
Treffeillä nykytaiteessa
Mielsin Black Marketin ennen kaikkea nykytaideteokseksi. Se sopi vaivatta aikamme nykytaiteen trendeihin korostaessaan keskustelua taiteena sekä tuodessaan yleisön teoksen konkreettisiksi toteuttajiksi. 2000-luvulla on järjestetty useita kansainvälisiä näyttelyitä, jotka olivat kuin isoja keskustelutilaisuuksia, kuten esimerkiksi Utopia Station tai São Paulon vuoden 2010 biennaali.
Uskon Black Marketin aiheuttaneen useita syvällisiä kokemuksia varsinkin niille, jotka osallistuivat keskusteluihin. Omalta kohdaltani esitys jäi jonkinlaiseksi suoritukseksi, kuin teatteriesityksen läpimenoksi.
Johtuuko tämä siitä että jumitan vanhanaikaisessa, myyttisen nostalgisessa käsityksessä ihmisten välisestä kohtaamisesta? Miten järjestetty, ylhäältä päin taiteilijan toimesta manipuloitu sekä ajan ja paikan suhteen rajoitettu tilaisuus eroaa esimerkiksi kahden tuntemattoman kohtaamisesta junassa? Mihin perustan käsitykseni kohtaamisten laaduista, ja miten niitä voi arvottaa? Miksi pitäisikään?
Lainatakseni aikamme moraalista lappuliisaa Morrisseyta, olen ihminen ja haluan kuulua johonkin. Minulla on tarve saada kontakti niihin ihmisiin joita tapaan. Ehkä kyseessä on vain minun luonteeni, mutta en tajua miksi tuhlaisin elämäni jaarittelemalla, kun jokainen keskustelu, aiheesta ja syvyydestä riippumatta, voi olla merkittävä. Mutta onko merkittävää vain se, joka on pitkäkestoista? Onko yhden yön hoito timanttihäitä huonompi?
Keskustelulähtöiset taideteokset voidaan tehdä myös sisällön ja tiedon ehdoilla. W139-galleriassa Amsterdamissa* järjestettiin jokin aika sitten tilaisuus jossa poliitikot ja taiteilijat puhuivat galleriassa omien alojensa välisistä jännitteistä neljän päivän ajan. Tässä teoksessa kohtasivat sellaiset ihmiset, joilla oli halu ja syy puhua juuri toistensa kanssa. Black Market tuntuikin sen sijaan keskustelun muuttamiselta spektaakkeliksi, jota yleisö voi ihastella.
Jäin miettimään, miten Black Market olisi muuttunut, jos kaikki tapahtumaan osallistuneet olisivat voineet ilmoittaa itsensä varattavaksi keskusteluun. Ehkä Esko Valtaoja olisi halunnut jutella puutarhanhoidosta artesaanin kanssa, kenties Arja Alho kaipaisi keskustelua pitkäaikaistyöttömän kanssa ja niin edelleen. Nyt me, yleisön jäsenet, kamppailimme puolituntisesta hetkestä tunnettujen henkilöiden kanssa, hieman kuten rock-bändien kiertueilla hotellien ympärillä päivystävät fanit jotka toivovat pääsevänsä edes kättelemään idoliaan.
Näin erään keskustelukumppaneistani viikkoa myöhemmin kadulla Turussa. Mietin hetken mistä tunnen hänet, kunnes käsitin että en tunne häntä ollenkaan.
* = Tämän näyttelyn toi tietooni Jenna Sutela, jonka kanssa kuratoimme työtä ja taidetta käsittelevää tapahtumaa Kiasmaan marraskuulle 2012.
Kimmo Modig
