japanilaisen perinteen heijastuksia
Meri Nikula on Torniosta maailmalle lähtenyt äänitaiteilija, videotaiteilija ja kehotaiteilija. Luovaa vapautta hakiessaan hän siirtyi musiikin tarkkaan nuotinnetusta maailmasta taiteen rajattomalle leikkikentälle kysyäkseen: mitä minussa oikeastaan tapahtuu ja miten haluan sen ilmaista? Meri on ollut residenssitaitelijana AIT:ssa (Arts Initiative Tokyo) helmi-maaliskuussa 2009 FRAMEn ja Suomen Japanin Instituutin tukemana ja lähtee Japaniin taas helmikuussa 2010 Tokyo Wonder Siten residenssitaitelijana. Tässä artikkelissa Meri tarkastelee Japaniin ihastumisensa taustoja.
Vapaus perinteiden sisällä
Jo varhain tunsin suurta vapaudenkaipuuta ja tarvetta tiettyyn määrittelemättömyyteen. Lapsesta saakka olen halunnut ylittää rajoittavalta tuntuvat, ennakkoon määritellyt roolit. Kaikki ne kirjoittamattomat säännöt, jotka luovat odotuksia sille, kuka ja miten tulisi olla, ovat aina vaikuttaneet minusta kovin luontaantyöntäviltä ja elämälle vierailta. Japanissa tunsin saapuneeni tarpeeksi erilaiseen kulttuuriin, jossa kaikki oli niin toisin, ettei minua osattukaan hahmottaa mihinkään valmiiseen rooliin ja saatoin siten itse luoda oman kontekstini. Ihastuttavimpia japanilaisen kulttuurin piirteitä on rinnakkaisten todellisuuksien ja päällekkäisten käytäntöjen mutkaton hyväksyminen. Toki Japanista löytyy hyvin vahvoja perinteitä, jotka voivat ehdottomuudessaan jopa hätkähdyttää, mutta huomioni kiinnittyi asioihin, joitten ympärillä oli avaraa tilaa aivan toisin kuin länsimaissa. Japanilaiset ovat uskomattoman uteliaita ja avoimia uusille vaikutteille, säilyttäen samalla kuitenkin vahvasti omat perinteensä.
Esimerkiksi shintolaisuuden ja buddhalaisuuden tiivis rinnakkaiselo on modernissa Japanissa täysin luontevaa - useimmat japanilaiset menevät naimisiin shintopyhätössä mutta hautajaiset toimitetaankin buddhalaisin menoin. Rakkauden huumassa jotkut japanilaiset järjestävät lisäksi kirkkohäät shintorituaalin rinnalle, jotta myös unelma prinsessahäistä valkoisessa morsiuspuvussa toteutuisi! Varta vasten hääkäyttöön rakennetuissa koreassa ”katedraalissa” papiksi pukeutunut esiintyjä pitää pienen seremonian - hääkuvaelman, jolla ei ole mitään uskonnollista taustaa. Näin radikaalisti vapaamielinen suhtautuminen juuri uskontoon tuntuu hyvin avartavalta. On inspiroivaa huomata, kuinka ”ehdottomia totuuksia” voidaankin keikautella päälaelleen ja kuinka itse voi päättää minkä käytännön ottaa omakseen tai minkä uuden konseptin luo vanhojen rinnalle.
Kokeellinen ääni
Myös perinteinen japanilainen musiikki- ja esityskulttuuri poikkeaa suuresti länsimaisesta tavasta hahmottaa sävel- tai näyttämötaidetta. Japanissa musiikki onkin kehittynyt usein teatterin osana (Noo, Kabuki, Bunraku), jonka takia esimerkiksi äänenkäyttö on hyvin kiinnostavaa ja länsimaiseen korvaan joko tosi modernia (näyttelijät hönkivät ja murisevat ja naukuvat ilmeikkäästi) tai ritualistisen monotonista (Noo-resitaatio). Historiallisesti musiikki on liitetty vahvasti tiettyyn kontekstiin: esimerkiksi osana esitystä, tarinan kerrontaa, tanssia tai rituaalia. Lisäksi musiikilla on ollut vahva filosofis-esteettinen ulottuvuus. Olennaista ei ole ollut niinkään kauniiden melodioiden ja harmonisten sointujen luominen vaan tila: miten ääni syttyy ja sammuu, miten se resonoi, huokaa, elää ja vaipuu taas hiljaisuuteen. Itse sävelten sijaan tärkeää on ollut äänen sävy - se, miten sävelet tuotetaan ja minkä vaikutelman ne antavat.
Tämä historiallinen tausta näkyy ja kuuluu myös nykypäivän japanilaisten äänitaiteilijoiden ilmaisussa. Perinteinen noise-henkinen äänenkäyttö antaa pohjaa monipuolisiin improvisaatiokokeiluihin. Äänen resonanssia voidaan hakea syvältä kurkun uumenista puristaen tai ihan minimalistisista henkäyksistä. Väittäisin, että kokeellinen musiikki on japanilaisille luontevammin ”ymmärrettävissä” ja vastaanotettavissa kuin länsimaisille. Yhdistettynä japanilaisten tapaan porautua todella syvälle kiinnostuksensa kohteeseen se on kannustanut itseänikin kokeilemaan ilmaisuni äärirajoja.
Liha meissä
Japanilaiselle kulttuurille on tyypillistä mielen ja kehon hyvin täsmällinen hallinta. Tokiossakin vallitsee kaikesta väenpaljoudesta huolimatta aivan omanlaisensa selkeys ja rauha, ikään kuin kaikki seuraisivat uskollisina suuren, kummallisen näytelmän käsikirjoitusta. Tunnettua on myös koskettelun vähäisyys. Tavattaessa ei kätellä vaan kumarretaan. Edes perheenjäsenten kesken ei ole tapana halata, kun lapset ovat kasvaneet nuoriksi. Japanilaisten omalaatuinen fyysinen etäisyys suojaa sisälle kätkeytyvää tunneherkyyttä ja ylläpitää ajattelun selkeyttä. Itselleni tämä on ollut hyvin kiinnostava mutta haastava tila, sillä kosketus on mielestäni ihmisenä olemisessa ensiarvoisen tärkeää. Japanissa syntyikin sooloesitykseni In The Flesh I Reside, jossa käsittelin kehollisuutta, sen heikkouksia, tahdonvoimaa ja raadollisuutta. Esitys koostui videoista, voimakkaan fyysisestä performanssista sekä äänestäni, niin livenä kuin kerroksellisena äänikuvanakin. Videoihin olin kuvannut kohtauksia itsestäni alasti, raakaa lihaa käsitellen.
In The Flesh I Residea työstäessäni koin japanilaisen kulttuurin vaikutuksen ruoan kautta: Japanissa ei syödä vain raakaa kalaa, vaan myös raakaa lihaa löytyy ruokalistalta silloin tällöin. Esimerkkinä voisi mainita raa’an hevosenliha-sashimin, joka hienostuneesta tarjoilusta huolimatta tuntui ensialkuun hieman brutaalilta. Pääasiallisena kasvisyöjänä liha alkoi muistuttaa minua enemmän ja enemmän siitä materiaalista, jota itse olemme. Tutkimalla lihaa tutkin omaa lihallisuuttani. Studiossa asettelin ohuen ohuita siivuja raakaa lihaa iholleni. Se lämpeni kehoni lämmöstä, asettui mukailevasti vartalolleni. Halusin luoda kontaktin lihaan, olla hellä itse lihalle, samalle jota oli piilotettu kilokaupalla ihoni alle. Mietin, miksi läheisyyden tarpeessamme itse liha ei anna minkäänlaista lohtua? Lihasta muodostui ihmisvartalon groteski vertauskuva, joka elottomana on vain sitä samaa omituista materiaalia josta fyysinen olemuksemme koostuu. Syömme lihaa ja aika syö lihaamme. Musiikin sydän
Vaikka Japanissa seilataan teknologisten aaltojen huipulla ja ei-fyysisyys on monilla tavoin viety äärimmilleen, olen kokenut joitain kehon kautta avautuvia, kiireettömiä low-tech-taide-elämyksiä juuri Tokiossa viime vuosina. Vahvin kokemuksista oli hylätyn koulurakennuksen katolla järjestetty ja Yoshide Otomon organisoima Rest-ful Musical Devices -tapahtuma, joka asettui jonnekin installaation ja performanssin välimaastoon.
On lokakuinen alkuilta. Ihmisiä kokoontuu katolle vähitellen ja tapahtumat avautuvat omalla painollaan. Yleisö kuljeskelee vapaasti avarassa tilassa, moninaisten installaatioiden seassa. Esiintyjät liikuskelevat myös, hahmottaen tilaa ja tilannetta, siihen mukautuen ja huomiota erikseen vaatimatta. Fuyuki Yamakawa aloittaa vaivihkaa kurkkulaululla, säestäen itseään mongolialaisella kielisoittimella. Hänen pitkät mustat hiuksensa laskeutuvat vapaina paljasta selkää pitkin. Tukku mustaa tukkaa on myös sidottu riisuttuihin tuulettimiin, jotka pyöräyttelevät jouhisia poninhäntiä ympäri ympäri, villisti kieputtaen. Tukkanippuja löytyy sieltä täältä: katosta roikkuen, ohikulkeviin ihmisiin tarttuen, sähkökitaran yllä satunnaisia säveliä ilmoille haroen. Tetsuya Umeda on pysyttänyt tee-se-itse-tyyliin hauskoja rakennelmia, joissa monenkirjavat kierrätysmateriaalit saavat uuden elämän. Puhallettavassa minialtaassa pärskähtää äkkiarvaamatta - siihen upotetut muoviletkut huiskahtavat sylkien pinnalle kuin äänekkäästi aivastelevat ankeriaat, vajotakseen takaisin veteen ilmanpaineen hellittäessä. Pärskähdysten synnyttämä lapsenomainen riemu hymyilyttää vastustamattomasti, kerta kerran jälkeen. Jossain kohtaa laajaa kattotasannetta istuu myös itse Yoshihide Otomo, legendaarinen avantgarde-kitaristi ja improvisoija, joka nyt näppäilee soitintaan omassa rauhassaan, aivan kuin vain tunnustellen kitarankieliä sormenpäillään. Pieni joukko ihmisiä istuu hänen lähellään. Huomiomme on vapaa liikkumaan minne mielii, aistit virittyvät itsestään tavallista herkemmiksi. Ilmalaivakin lipuu ohi sattumalta, ihastuttaen kaikkia, jotka panevat sen merkille. Sitten Yamakawa herättää jälleen kiinnostukseni. Hän on kiinnittänyt rintaansa muunnellun stetoskoopin joka toimii mikrofonina. Suuri hehkulamppu roikkuu lähellä lattiaa. Sen valo syttyy ja sammuu ja syttyy sydämenlyöntien mukaan. Yamakawa pystyy kontrolloimaan sydämensä lyöntitiheyttä, nopeuttamaan ja hidastamaan pulssiaan. Välillä hän pidättää hengitystään pitkään ja hehkulamppu särisee himmeänä, välillä hän juoksee ja lamppu sykkii rytmikkäästi. Sitten huomaan: tunnemme pulssin jalkojemme alla, sydämenlyönnit värisyttävät kattoa jolla seisomme. Rakenteisiin piilotetut kaiuttimet vahvistavat sykkeen ja laajentavat Yamakawan rintakehän metrien levyiseksi alueeksi. Hän asettuu makaamaan aivan sykkivän valokehän tuntumaan - pulssi on nyt pehmeä ja rauhoittava, oma vartaloni ottaa sen vastaan hellänä värinänä. Ensin jalkapohjien kautta, sitten kämmenellä koskettaen ja viimein painan korvanikin tuohon valtavaan rintakehään. Useat muutkin kyykistyvät, painuvat lattiaa vasten ja kuuntelevat ihmeellistä jättiläissydäntä. Ilmeet kasvoilla sulavat, vartalot rentoutuvat, ja antaudumme valtavan rintakehän kannateltaviksi kuin jonkin suuren juurevan olennon luottavaiset poikaset. Olen saapunut juuri niin perille kuin koskaan toivoinkaan saapuvani ja tiedän että se tunne vie minut mukanaan edelleen, sinne minne mielii. ' Linkkejä: Otomo Yoshihide Ensembles 09 (http://www.ensembles.jp/index_en.html#manifesto) Fuyuki Yamakawa
http://fuyuki.org/index-e.html
Meri Nikula (www.merinikula.com)
